21.6.2000

Käsittely Haapajärven käräjäoikeudessa

Kanne

Konkurssipesä lausui pankkia vastaan 28.11.1996 vireille tulleessa kanteessa, että takaus oli erääntynyt maksettavaksi viimeistään konkurssituomiolla 23.8.1996 eikä pankki ollut täyttänyt maksuvelvollisuuttaan. Konkurssipesä edusti lain nojalla kaikkien konkurssivalvonnan tehneiden velkojien kokonaisuutta. Konkurssin aikana yksittäinen velkoja ei voinut vaatia suoritusta pankkitakauksesta itselleen, vaan konkurssihallinto esitti vaatimukset kaikkien velkojien puhevallalla. Konkurssipesä vaati, että pankki velvoitetaan maksamaan konkurssipesälle heti kuittia vastaan pääomaa 90 000 markkaa viivästyskorkoineen.

Vastaus

Pankki vaati kanteen jättämistä tutkimatta tai sen hylkäämistä. Pankki katsoi, että konkurssipesällä ei ollut asiavaltuutta velkojien puolesta vaatia suoritusta pankilta. Asiavaltuus oli yksittäisillä velkojilla konkurssista huolimatta. Pankki oli joka tapauksessa vapautunut takausvastuusta lääninhallituksen palautettua velkojien lukuun säilyttämänsä vakuuden pankille 4.3.1996.

Käräjäoikeuden tuomio 24.9.1997

Takauksen luonne ja sisältö

Kyseessä oleva laillinen takaus oli luonteeltaan niin sanottu toimintatakaus, jonka uusi liikenneluvan hakija oli ollut velvollinen hankkimaan ennen liikenneluvan saamista. Vakuudeksi oli hyväksytty raha- tai vakuutuslaitoksen antama takaussitoumus. Se oli ollut vakuutena liikenneluvan perusteella harjoitetun toiminnan aiheuttamien velvoitteiden täyttämisestä. (Liikenneministeriön päätös luvanvaraisen tavaraliikenteen harjoittajalta vaadittavasta ammattitaidosta ja vakuuksista 441/1991, 1115/1995, 3 luku 10 §).

Takaussitoumuksessa ei ollut ehtoa, jonka mukaan vaatimuksen esittäjän olisi samalla tullut esittää takaussitoumus. Takaussitoumuksessa oli ainoastaan kehotus palauttaa sitoumus pankille takauksen voimassaoloajan päätyttyä tai takauksen käytyä tarpeettomaksi. Siinä ei myöskään ollut mainintaa palauttamisen oikeudellisesta merkityksestä.

Vakuuden erääntyminen

Takausmiehen edesvastausvelvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen (takausasetus) 3§:n 2 momentin mukaan takaussaatava erääntyi muun muassa kun velallisen omaisuus oli luovutettu konkurssiin ja velkojan saaminen oli konkurssissa vahvistettu maksettavaksi. Saman pykälän 1 momentin mukaan velkojan tuli saattaa oikeutensa lailliseen takaukseen sitoutunutta takaajaa vastaan voimaan kahdessatoista kuukaudessa siitä, kun velallisen varattomuus oli mainitun pykälän 2 momentissa säädetyllä tavalla todettu.

Kommandiittiyhtiön konkurssissa velkojien saatavat oli lopullisesti vahvistettu tuomiossa 23.8.1996. Tuona päivänä velallisen varattomuus oli todettu takausasetuksessa edellytetyllä tavalla ja takaussaatava oli lopullisesti erääntynyt.

Konkurssipesän menettely

Pankki oli väittänyt, että konkurssipesän olisi tullut esittää lääninhallitukselle pyyntö takaussitoumuksen luovuttamisesta itselleen, jotta takaus olisi pysynyt voimassa. Väitteensä tueksi pankki oli vedonnut liikenneministeriön lausuntoon 19.3.1997 vastaavanlaisessa asiassa. Lausunnossa oli mainittu, että lääninhallitus voi pyynnöstä luovuttaa takaussitoumuksen asianomaiselle ulosottoviranomaiselle tai konkurssipesälle.

Mainittu lausunto ei antanut tukea eikä sillä ollut näyttöarvoa pankin väitteelle konkurssipesän toimimisvelvollisuudesta, jotta se säilyttäisi oikeutensa vedota sitoumukseen. Lausunnossa oli ilmaistu liikenneministeriön käsitys siitä, että asiakirja voitiin pyynnöstä luovuttaa konkurssipesälle. Toimimisvelvollisuuteen ei viitannut myöskään takaussitoumuksen sanamuoto eikä lausunto ollut näyttö siitä, että menettely olisi ollut vakiintunut käytäntö vastaavanlaisissa tilanteissa. Lausunto oli yksittäiseen tapaukseen annettu kannanotto. Myöskään edellä mainituissa liikenneministeriön päätöksissä ei ollut otettu kantaa siihen, millä tavalla vakuuden suhteen oli meneteltävä konkurssitilanteessa.

Konkurssipesällä ei ollut ollut erityistä velvollisuutta pyytää vakuutta haltuunsa säilyttääkseen oikeutensa vedota vakuuteen.

Asiakirjojen palauttaminen lääninhallituksesta

Asianosaiset olivat yhtä mieltä siitä, että lääninhallituksen rooli asiassa oli ollut asiakirjan säilyttäminen. Lääninhallituksen roolia ei ollut määritelty edellä mainitussa liikenneministeriön päätöksessä 441/1991 tai myöhemmin annetussa vastaavassa päätöksessä 1115/1995. Lääninhallitus oli säilyttänyt asiakirjaa velkojien lukuun.

Asiassa ei ollut selvitetty minkä vuoksi tai millä perusteella lääninhallitus oli 4.3.1996 palauttanut takausasiakirjan vakuudenantajalle eli pankille.

Takausasiakirjan sanamuoto ei antanut tukea sille, että takaussitoumus olisi niin sanottu esittämispaperi, joka siihen vetoavalla tulisi olla hallussaan, jotta haltija voisi menestyksellisesti esittää vaatimuksia.

Pankki oli vedonnut näyttönä pankin toimintaohjeisiin, joista kävi muun muassa ilmi, että takaus päättyi kun takaussitoumus palautettiin pankille. Käräjäoikeus katsoi, että pankin sisäisillä ohjeilla ei ollut oikeudellisia vaikutuksia pankin ulkopuolella.

Velkojataho, jonka saatavien vakuutena vakuus oli säilytettävänä ja jota nyt konkurssitilanteessa edusti konkurssipesä, ei ollut myötävaikuttanut palauttamiseen eikä se ollut ennen palautusta ollut edes tietoinen asiasta. Ulkopuolinen taho, säilyttäjän asemassa ollut lääninhallitus, ei voinut velkojia kuulematta toimia niiden vahingoksi. Tämän vuoksi ei ollut merkitystä sillä, että palauttaminen oli tapahtunut ennen velan erääntymistä.

Lääninhallituksen toimella palauttaa sitoumus pankille ei ollut sellaista oikeudellista merkitystä, että se olisi vapauttanut pankin takausvastuusta. Pankki oli edelleen 7.1.1992 antamansa takaussitoumuksen perusteella vastuussa sitoumuksestaan.

Oliko takaussaatava konkurssipesän saatava?

Konkurssisäännön 45 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesään kuului kaikki se ulosmittauskelpoinen omaisuus, joka velallisella oli konkurssin alkaessa tai joka ennen konkurssin päättymistä velalliselle tuli.

Takaussitoumus oli annettu konkurssivelkojille vakuudeksi niiden saatavien maksamisesta, jotka olivat syntyneet liikennelupien perusteella harjoitetusta liiketoiminnasta. Vakuus varallisuusoikeudellisena arvona oli nimellisesti konkurssivelallisen omaisuutta, mutta konkurssiin asettamishetkellä velallinen oli menettänyt määräysvaltansa omaisuuteen konkurssivelkojiston edustajalle. Takaussaatava oli varallisuusoikeudellinen arvo, omaisuuserä, joka kuului konkurssipesään.

Käräjäoikeuden loppupäätelmä

Konkurssipesä velkojiston edustajana oli suoraan lain nojalla oikeutettu ja velvoitettukin toimimaan siten, että konkurssi velallisen täytäntöönpanona toteutui. Tässä tarkoituksessa pesänhoitaja oli konkurssipesän edustajana velvollinen velkomaan kommandiittiyhtiön liiketoiminnasta aiheutuneiden velkojen vakuudeksi annetun vakuuden arvoa. Vakuus oli konkurssipesälle kuuluva varallisuusoikeudellinen arvo ja omaisuuserä. Lääninhallitus oli säilyttänyt vakuudesta todistavaa asiapaperia, takaussitoumusta, kunnes se oli konkurssista ja myös konkurssipesän maksuvaatimuksesta tiedon saatuaan konkurssipesää kuulematta palauttanut asiakirjan tarkemmin selvittämättömällä perusteella takaisin vakuudenantajalle. Takaussitoumus ei ollut sellainen esittämispaperi, joka siihen vaatimuksensa perustavalla tuli olla hallussaan, jotta vaatimus menestyisi. Asiakirja oli ainoastaan todiste vakuuden ja velvoitteen olemassaolosta. Lääninhallituksen palautustoimenpiteellä ei ollut ollut sellaista oikeudellista merkitystä, että pankki olisi vapautunut vastuusta. Pankki oli antamansa takaussitoumuksen perusteella edelleen vastuussa sitoumuksensa mukaisesti. Pankki ei ollut sitoumustaan täyttänyt.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus velvoitti pankin suorittamaan konkurssipesälle 90 000 markkaa viivästyskorkoineen ja osoitti pankin paikalletulopäivästä riippumatta valvomaan saatavansa kommandiittiyhtiön konkurssissa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ramstedt.

Vaasan hovioikeuden tuomio 30.6.1998

Konkurssipesä ja pankki valittivat hovioikeuteen vaatien, konkurssipesä, että pankille annettu jälkivalvontaosoitus poistetaan, ja pankki, että kanne jätetään tutkimatta tai hylätään.

Hovioikeus totesi konkurssipesän asiavaltuudesta, että konkurssin alkaminen merkitsi sitä, että velallinen käytännössä kokonaan menetti määräysvaltansa konkurssipesälle varallisuuttaan koskevissa asioissa. Vastaavasti pesän varallisuutta koskevissa oikeudenkäynneissä asianosaisen puhevaltaa käytti velallisen asemesta hänen konkurssipesänsä. Osana velallisen omaisuuden hallinnointia konkurssipesän tehtävänä oli muun muassa periä velallisella mahdollisesti olevia saatavia. Tässä suhteessa pesä toimi pesän velkojien hyväksi, koska näin saatava varallisuus tuli, sikäli kuin määrä ylitti pesänhoitokulut, jaettavaksi pesän velkojien kesken konkurssituomion määräämällä tavalla. Saatavien osalta konkurssipesän puhevalta koski vain konkurssivelallisen saatavia tai pesän itsensä saatavia. Konkurssivelkojan tai -velkojiston joiltakin muilta olevien saatavien perintään konkurssipesän lakisääteinen toimivalta ei ulottunut.

Takauksessa osapuolina olivat takaaja ja velkoja. Takaajan tahdonilmaisu kohdistui velkojaan. Velallinen oli sivullisen asemassa takaukseen nähden. Tässä tapauksessa pankki oli antanut takauksen niiden saatavien maksamisesta, joiden maksamiseen kommandiittiyhtiön varat eivät riittäneet ja jotka olivat syntyneet sitoumuksessa mainittujen liikennelupien perusteella harjoitetusta liiketoiminnasta. Mikäli kommandiittiyhtiö ei maksanut äsken mainitulla perusteella syntyneitä velvoitteitaan, yksittäinen velkoja voi, sen jälkeen kun kommandiittiyhtiön varattomuus oli takausasetuksen 3 §:n 2 momentin mukaisesti todettu, vaatia suoritusta takaajapankilta. Pankki voi puolestaan takautumisoikeutensa nojalla velkoa kommandiittiyhtiöltä sitä määrää, jonka se oli antamansa takauksen perusteella suorittanut kommandiittiyhtiön velkojille. Velallisena olevalle kommandiittiyhtiölle ei syntynyt saatavaa takaajapankilta.

Konkurssipesälle ei syntynyt asiassa puhevaltaa pelkästään sillä perusteella, että pesän velkojat ja pankin antaman takauksen perusteella suoritukseen oikeutetut tahot olivat kokonaan tai osaksi samoja. Konkurssipesän puuttuvaa asiavaltuutta ei korjannut sekään, että muussa tapauksessa saattoi syntyä ongelmia takausvastuun tasapuolisessa realisoimisessa yksittäisten velkojien kesken.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että konkurssipesällä ei ollut puhevaltaa velkojien puolesta vaatia suoritusta pankilta, vaan asiavaltuus oli yksittäisillä velkojilla. Koska konkurssipesällä oli oikeus saada tuomioistuimen tutkittavaksi kysymys siitä, oliko konkurssipesällä väittämänsä saatava pankilta, ja väitteen paikkansapitävyys oli selvitettävissä vasta jutun aineistoon perehtymällä, konkurssipesän kannetta ei tullut jättää tutkimatta, vaan se tuli hylätä.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion, hylkäsi kanteen ja vapautti pankin maksuvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Auerma, Rajalahti ja Pirjo Latvala. Esittelijä Timo Lehtonen.

Perustelut

Kärsämäen Osuuspankki on 7.1.1992 allekirjoittamallaan takaussitoumuksella sitoutunut Kuljetusliike H. Mustola Ky:n puolesta enintään 90 000 markan määräiseen takaukseen niiden saatavien maksamisesta, joihin kommandiittiyhtiön omat varat eivät riittäneet ja jotka olivat syntyneet liikennelupien perusteella harjoitetusta liiketoiminnasta. Takaussitoumuksen mukaan takaukseen perustuvat vaatimukset oli tehtävä pankille 7.1.2002 mennessä uhalla, että pankki oli muutoin takauksestaan vapaa. Vielä takaussitoumuksessa on määrätty, että takaussitoumus oli palautettava pankille takauksen voimassaoloajan päätyttyä tai takauksen käytyä tarpeettomaksi. Takaussitoumus on allekirjoittamisen jälkeen toimitettu Oulun lääninhallitukselle velkojien lukuun säilytettäväksi.

Kommandiittiyhtiö on asetettu konkurssiin 20.2.1996. Kommandiittiyhtiön konkurssipesä on 21.2.1996 päivätyllä kirjeellään vaatinut pankkia maksamaan takaussitoumuksen määrän 90 000 markkaa konkurssipesälle. Pankki on katsonut vapautuneensa takaukseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta sen johdosta, että lääninhallitus oli 4.3.1996 palauttanut takaussitoumuksen pankille. Pankki on vastustanut konkurssipesän maksuvaatimusta myös sillä perusteella, että takaussaatava ei ollut konkurssipesän saatava eikä konkurssipesään kuuluvaa varallisuutta. Konkurssipesällä ei näin ollen ollut oikeutta vaatia takauksen määrää itselleen.

Takauksen antamisen perusteena ovat olleet luvanvaraista tavaraliikennettä koskevat säännökset. Näiden mukaan liikenneluvan saaminen on edellyttänyt, että luvanhakija toimitti lupaviranomaiselle vakuuden, joka osoitti hänellä olevan riittävät taloudelliset voimavarat liikenteen asianmukaiseen hoitamiseen. Luvanvaraisen tavaraliikenteen harjoittajalta vaadittavasta ammattitaidosta ja vakuuksista annetun liikenneministeriön päätöksen 10 §:n (441/1991) mukaan tällaisena vakuutena pidettiin muun muassa rahalaitoksen antamaa takaussitoumusta, joka osoitettiin lupaviranomaiselle ja joka voitiin käyttää liikenneluvan perusteella harjoitetun toiminnan aiheuttamien velvoitteiden täyttämiseen siten kuin takausmiehen edesvastausvelvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen (takausasetus) 3 §:ssä (7/1873) oli säädetty.

Luvanvaraista tavaraliikennettä koskevissa säännöksissä ei, toisin kuin esimerkiksi 1.7.1995 voimaan tulleessa valmismatkaliikkeistä annetussa laissa (1080/1994), ole määräyksiä siitä, miten velkojan tulee menetellä saadakseen suorituksen takauksesta tai miten takauksen määrä on velkojien kesken jaettava velallisen ollessa maksukyvytön. Takauksen tarkoituksena on käytännössä turvata maksukyvyttömäksi tulleen liikennöitsijän velkojien tavaraliikenteen harjoittamisesta aiheutuvia saatavia. Tämän vuoksi lääninhallituksen, saatuaan takaussitoumuksen, on myös huolehdittava siitä, etteivät näiden velkojien edut vaarannu. Lääninhallitus voi tässä tarkoituksessa velkojien lukuun vaatia maksua takaajalta ja jakaa takauksen perusteella haltuunsa saamat varat niihin oikeutettujen velkojien kesken.

Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa lääninhallitus on 4.3.1996 eli pian kommandiittiyhtiön konkurssiin asettamisen jälkeen palauttanut takaussitoumuksen takaajapankille vaatimatta siltä velkojien lukuun maksua. Velkojilla on kuitenkin siitä riippumatta, onko lääninhallitus esittänyt maksuvaatimuksen takaajalle, oikeus suoritukseen takauksen perusteella, mikäli takaus ei ole lakannut olemasta voimassa. Takaussitoumuksen palauttaminen pankille ei ole tässä tapauksessa merkinnyt takausvastuun päättymistä huomioon ottaen senkin, että pankille oli jo ennen takaussitoumuksen palauttamista ilmoitettu kommandiittiyhtiön konkurssista ja esitetty maksuvaatimus takauksen perusteella.

Velallisen konkurssissa on kysymys yleistäytäntöönpanosta, jossa velallisen koko ulosmittauskelpoinen omaisuus joutuu yhdellä kertaa kokonaisselvittelyyn ja pakkohallintoon, minkä kautta omaisuus realisoidaan ja varat eräin poikkeuksin jaetaan kaikkien saatavansa valvoneiden velkojien kesken. Takaus on tässä tapauksessa annettu yhteisesti kaikista niistä veloista, jotka ovat syntyneet kommandiittiyhtiön liikennelupien nojalla harjoittamasta liiketoiminnasta. Jos takauksen määrä tulee konkurssissa jaettavaksi asianomaisille velkojille, vähentää takauksesta saatava suoritus näiden saatavia konkurssipesästä ja vaikuttaa siten välittömästi konkurssivarallisuudesta muillekin velkojille tuleviin jako-osuuksiin. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon takauksen tarkoitus ja sisältö on perusteltua, että velallisen jouduttua konkurssiin takauksen määrä jaetaan takauksen tarkoittamien ja saatavansa konkurssissa valvoneiden velkojien kesken yhtäläisin oikeuksin näiden saatavien mukaisessa suhteessa. Vaikka konkurssipesän lakisääteinen toimivalta hovioikeuden lausumin tavoin ulottuu vain konkurssivelallisen tai -pesän saatavien perintään, eikä ulotu konkurssivelkojan tai -velkojiston joiltakin muilta olevien saatavien perimiseen, takauksen tarkoittamien velkojen määrittäminen, velkojien osuuksien laskeminen ja takausmäärän jakaminen velkojien kesken nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa, kun lääninhallitus ei ole huolehtinut takaussaatavan perimisestä, tapahtuu tarkoituksenmukaisimmin velallisen konkurssipesän toimitsijamiehen toimesta konkurssituomion perusteella.

Konkurssipesä on selvittänyt, että ainakin osa takauksen tarkoittamista velkojista on vaatinut maksua takauksen perusteella. Konkurssipesä on kohdistanut vaatimuksensa pankkiin takausasetuksen 3 §:n mukaisessa vuoden määräajassa 23.8.1996 annetusta konkurssituomiosta lukien.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kommandiittiyhtiön konkurssipesällä on oikeus takauksen perusteella velkojien lukuun vaatia pankilta maksua. Pankin takaajana tekemä suoritus tulee tällöin konkurssipesälle takauksen tarkoittamien velkojien lukuun jaettavaksi yksinomaan näiden velkojien kesken.

Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus hyväksyy konkurssipesän kanteen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Käräjäoikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi siten täsmennettynä, että Kärsämäen Osuuspankin on maksettava takauksen määrä korkoineen Kuljetusliike H. Mustola Ky:n konkurssipesälle sellaisten kommandiittiyhtiön velkojien lukuun, joille on 23.8.1996 annetussa konkurssituomiossa tuomittu maksettavaksi kommandiittiyhtiön liikennelupien perusteella harjoittamasta liiketoiminnasta syntyneitä saatavia. Tämä määrä on näiden velkojien kesken jaettava yhtäläisin oikeuksin heidän saataviensa suuruuden mukaisessa suhteessa.

Jos Kärsämäen Osuuspankki katsoo aiheelliseksi valvoa sille kanteen johdosta syntyneen saatavan Kuljetusliike H. Mustola Ky:n konkurssissa, sen on noudatettava, mitä konkurssisäännössä on valvonnasta säädetty. Valvonta on toimitettava Haapajärven käräjäoikeudessa kolmen kuukauden kuluessa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Tulenheimo-Takki, Taipale, Wirilander ja Kitunen. Esittelijä Marja Räbinä.